Hae
Eveliinarau

Unelmointi ei tuo onnea

Istut laiturilla, liottelet varpaitasi vedessä. Käki kukkuu.  Aurinko lämmittää kasvojasi ja pilvenhattarat lipuvat hitaasti taivaalla. Missä ajatuksesi ovat? Keskitytkö hetkeen vai haaveiletko ikuisesti kestävästä kesästä ja ulkomaanmatkasta?

Tulee syksy. Ympärillä ihmiset valmistautuvat opintojen alkamiseen. Hankitaan uusia reppuja, penaaleja ja vihkoja. Ilmassa on lapsenomaista innostusta ja jönnitystä. Jotkut miettivät kerta toisensa jälkeen, miten kivaa olisi päästä opiskelemaan. Miten ihanaa olisi vaihtaa tyystin alaa. Tehdö vähemmän töitä. Oppia uutta! Tai edes aloittaa syksyn tullen jokin uusi harrastus!

Mihin nämä haaveet johtavat?

Monilla eivät mihinkään. Aivan liian usein unelmat jäävät toteutumatta. Haaveet jäävät haaveiksi ja ”olisipa ihanaa” ”kunpa joskus”-asteelle. Unelmoinnin pariin palataan kurjina hetkinä, kuin pakoon ankeaa todellisuutta. Eikä siinä ole mitään väärää! Haaveilu ja unelmointi edistävät  hyvinvointia ja tekevät hyvää mielelle. Parhaimmillaan haaveilu voi aktivoida mieltä ja luovuutta!  On ihanaa kuvitella mielessään elämää unelmiensa talossa, irtiottoa ulkomailla tai lottovoittoa… Haaveilun ei tarvitse aina johtaa mihinkään, se voi olla vain haavekuvilla leikittelyö. Eivöthän kaikki unelmat edes ole mahdollisia toteuttaa, emmekä ehkä oikeasti haluaisikaan viettää ikuista kesölomaa muurikkalettuja syöden, vaikka se kesäloman alkaessa tuntuisikin ihanalta unelmalta.

Jumiutuminen haaveiluun saattaa kuitenkin rokottaa kykyä olla läsnä ja nauttia käsllä olevasta hetkestä. Viikonlopusta tai lomasta haaveilu sekö niiden odottaminen eivät välttämättä edesauta arjesta nauttimista, jos ajatukset ovat jatkuvasti poissa nykyhetkestä. Erilaisista tilanteista, kuten loman aloituksesta, perhejuhlasta tai hääpäivästö haaveilu saattaa myös johtaa suureen pettymykseen, jos sokerikuorrutteiset haaveet eivät toteudu, eivätkä tilanteeseen kuvitellut tunteet olekaan samanlaisia kuin unelmissa. No, se riski on haaveilussa! Tunteiden maalaaminen haaveisiin voi kuitenkin oikeasti tuottaa suurta mielipahaa – tunteita kun ei voi hallita ja päättää ennalta. Väittäisinkin, että pelkkä unelmointi ei tee onnelliseksi!

Ne unelmat, joiden haluaa käyvän toteen, kannattaisi valjastaa tavoitteiksi. Sen sijaan, että haaveilet jostakin asiasta, pohdi miten sen voisi saavuttaa. Mieti, mitkä olisivat konkreettiset toimenpiteet – mitä voisit tehdä tavoitteesi, UNELMASI, eteen? Eikös se niin ole, että joka tahtoo, keksii keinot.

Minulla on paljon unelmia ja tavoitteita. Viimeiset vuodet olen keskittynyt lähinnä ammatillisten tavoitteiden toteuttamiseen ja pyrkinyt saavuttamaan ne asiat, jotka listallani ovat. Viimeisimmäksi sain taputtaa itseäni selkään, kun sain tiedon sisäänpääsystä yliopistoon ja edessä on maisteriopintojen aloittaminen liikuntatieteellisessä.

Nyt tuntuukin siltä, että mielessä olisi tilaa muillekin unelmille. Ulkomailla opiskelu tai työskentely, pitkä matka Uuteen-Seelantiin, tavoitteellinen kilpaurheilu….?

Tai jospa nyt ensin keskittyisin opintoihin ja unelmoisin vain siitä, ettei kalenterini aivan räjähdä käsistä.

Miksi epäonnistuin fitnessurheilussa?

Fitnessurheilu ja muut lajit, joissa ulkoisilla tekijöillä tai painolla on paljon painoarvoa, mielletään lajeiksi, joissa vaaditaan nimenomaan itsekuria. Ei voi toki kiistää, etteikö sitäkin tarvittaisi, mutta avain menestykseen ei löydy kurista ja pakosta. Tiedättekö mikä tyypillisesti erottaa urheilijan ja harrastelijan? Sen kerta toisensa jälkeen pärjäävän ja kerran ei niin menestyksekkäästi kilpailevan toisistaan?

Väittäisin, että arvot motivaatioperustana. Sisäinen motivaatio, halu pyrkiä itselle merkityksellisiä asioita kohti. Ja hyvä henkinen jaksaminen.

Ei sillä, etteikö kerran lavalla pyörähtävä olisi motivoitunut tai henkisesti vahva. Usein he ovat todella sinnikkäitä ja halukkaita tekemään töitä. Mutta heidän motivaationsa perustunee useammin ulkoisiin seikkoihin: päämäärään, tietynlaiseen ulkonäköön jne. Käyttövoima tulee silloin muualta kuin omasta sisäisestä palosta työskennellä itselle merkityksellisten asioiden eteen.

Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?

Aloitin fitnesskilpailuihin valmistautumisen dieetillä 2013. Olin ollut kiinnostunut lajista jo pitkään. Taustalla oli paljon kuormitustekijöitä ja fyysisiäkin oireita aiheuttanut ylikuormitustila, josta olin vasta toennut. Minulla oli kuitenkin kova into saavuttaa lavakunto. Olin valmis tekemään ihan mitä tahansa päästäkseni päämäärääni. Treenasin hurjia määriä, jätin opinnoissa lukukauden väliin ja syklitin lomani kilpailukauteen sopivisi. Maksoin kovia kuukausimaksuja valmennuksestani. Ja kaiken päämääränä oli vain kilpailu. Ja niin minä kaikkien vaikeuksien jälkeen nousin lavalle 2014. Mukanani kilpirauhasen vajaatoiminta ja keho, josta oli palanut useampi kilo lihasmassaa. Nukuin huonosti, sairastelin, enkä näyttänyt sporttiselta vaan laihalta. Lavalla tosin nesteiseltä ja paineettomalta. Tulin, tein, koin. Ja siihen se tarina loppui.

Minun piti vielä kilpailla, aloitin kahdesti uudessa tiimissä. Mutta takkini oli ihan tyhjä, minulla ei ollut enää mitään mitä antaa. Eikä sen puoleen ja ehkä onnekseni, halua koko touhuun.

Väärät motiivit

Ymmärsin vasta myöhemmin, saatuani tilanteeseen etäisyyttä, että minulle laji oli vain pakokeino. Valmistautuminen kilpailuihin tarjosi minulle mahtavan mahdollisuuden paeta epämiellyttäviä tunteita ja sivuuttaa ne tekemisen ja suorittamisen alle. Ei tarvinnut tarkastella elämän kipukohtia. Oli ihanaa mennä täyttä höyryä eteenpäin, pysähtymättä miettimään, mitä kaikkea elämässä olikaan tekeillä. Ikävä kyllä ajatukset ja tunteet ovat kuin rantapallo. Niitä voi yrittää työntää kauemmas, mutta niin ne vain lipuvat horistontista takaisin silloin kun vähiten odottaa. En minäkään niistä eroon päässyt, vaikka suorituspäissäni humalluinkin siitä kaikesta energiasta, mikä minussa paloi kun sain hallittua elämääni ruoan, liikunnan ja rutiinien avulla.

Oma motivaationi perustui ulkoisiin tekijöihin – ei omiin arvoihini. Ei siihen, mikä on minulle lopulta merkityksellistä. Halusin vain suorittaa, olla ajattelematta muuta. Näyttää itselleni, että minä pystyn tähän, että pystyn mihin vain haluan. Olin ja olen herkästi hyvin päämääräorientoitunut ja se piti minut liikkeessä silloinkin kun sykkeeni oli 37 lyöntiä minuutissa ja jouduin tukeutumaan kävellessä seiniin. Olen myös vallan erinomaisen kyvykäs, mitä tulee kuriin ja kontrolliin. Silloin jopa ajattelin, että kykyni kontrolloida itseäni on vahvuus, joka lajissa tuleekin olla. Joka on menestymisen edellytys! Pikemminkin uupumisen…

Silloin kaikki tuntui niin hyvältä, tärkeältä ja omalta. Jälkiviisaana voi nähdä, että tavoitteeni olivat emotionaaliset. Odotin varmaankin sitä tunnetta, mikä tulee kun prosessi on ohi. Ajattelin vain jatkuvasti sitä päivää, kun olen lavalla kaikkeni antaneena. Tyytyväisenä itseeni. Odotin huojennusta, helpotusta että olen selvinnyt. Se oli minun käyttövoimani. Mutta kun tavoite oli saavutettu, minut valtasi tyhjyys. Ei tullutkaan tyytyväisyyttä, vaan pettymys. Kaikki se oli ohi ja mitä jäi käteen? Yhtäkkiä treenaaminen tuntui merkityksettömältä. Siitä oli kadonnut puristuksessa kaikki ilo. Jopa inhosin mennä salille. Suorituskykyni oli romahtanut ketoosin myötä ja lihasmassa tippunut. Voin huonosti fyysisesti ja henkisesti, vaikka olin taistellut vasta voimakkaan ylikuormituksen kehästä takaisin hyvään kuntoon. Olin vetänyt itseni samankaltaiseen tilanteeseen taas. Eihän tämä näin pitänyt mennä! Kaupan päälle tulivat ne kaikki vaikeat tunteet, joita en ollut käsitellyt sekä aivan uudenlaiset syömiseen ja liikkumiseen liittyvät ongelmat.

Kontrolli on hallintakeino

Pyristely takaisin, kohti tasapainoa ja hyvinvointia, oli vaikeaa. En osannut luopua hallintakeinoistani, mutta ne eivät luonnollisesti enää tarjonneet apua, vaan tekivät mielestä ja elämästäni entistä rajoittuneempia. Silti yritin vain vääntää kovempaa ja pistää kuria tiukemmalle. Tosiaan kokeilin muutamaan kertaan aloittaa valmennusta uudelleen, mutta kun ruokavalio-ohjeet ja miljooniin osiin jaetut kuntosaliohjelmat iskeytyivät sähköpostiin ja olisi pitänyt mennä poseerausharjoituksiin, tuli melkein oksennus kurkkuun. Tajusin, että en minä halua sellaista. En edes pidä poseeraamisesta ja kaikesta siitä ulkoisesta pynttäämisestä! Ja yhtäkkiä tietynlaisen kehonmuodon tavoittelu tuntui aivan pöhköltä.

Omannäköistä elämää

Olen aina harrastanut jotain, mihin liittyy kilpailutilanne ja rakastan kilpailemista. Ja olin jälleen tilanteessa, että minulla ei ollut tavoitteellista lajia. Aluksi se oli kamalaa. Mutta kun aikaa kului, tunsin iloa ja vapautta. Voinkin tehdä mitä vain! Liikkua ihan miten haluan. Aloinkin harrastaa monipuolisesti kaikkea mikä huvitti. Suorituskyky kasvoi ja intohimo liikuntaan palasi. Syömiseen palasi kadoksissa ollutta rentoutta ja joustavuutta.

Viimeiset pari vuotta olen viettänyt harrastellen crossfitia, toiminnallista kuntosaliharjoittelua, juoksua, yleisurheilua, pyöräilyä ja uintia. Kun pääsin tammikuussa viimeisimmän polvileikkaukseni jälkeen takaisin pitkään tauolla olleen thainyrkkeilyn pariin, minut valtasi aivan suunnaton rauha ja onni. Nyt olen taas kotona. Nyt olen taas minä. Tämähän se oli ja on minun juttuni.

(Aina voi silti vähän poseerata salilla. Keiketikeik.)