Hae
Everfit

Liikunta kuuluu kaikille

Ärsyttävät uudet treenaajat ovat taas vallanneet salit. Kokemattomat mummot nytkyttävät laitteissa hitaasti ja epävarmat teinit ovat tien tukkona. Tällainen sanoma tuntuu olevan vuodenvaihteen jälkeen putkahtelevissa meemeissä ja julkaisuissa varsin yleinen. Vai onko  joku välttynyt näkemästä?

Yhtä varmasti, kuin näkyvät kuntokeskusten ja muiden liikuntapaikkojen kävijäpiikit näin tammikuussa, vilahtelevat somessa taas meemit ja ärsyyntyneet päivitykset tungoksesta ja osaamattomista kanssatreenaajista. Selvähän se. On tottakai tympeää, että salin väljyys vaihtuu hulinaan, ryhmäliikuntatunnit ovat täynnä ja uintiradalla suussa on koko ajan toisen varpaat tai kyynärpäät. Mutta eikö vain ole mahtavaa, että ihmiset aloittavat liikkumisen tai lisäävät fyysistä aktiivisuuttaan?

Moni ei ehkä tule edes ajatelleeksi, että nämä meemit saattavat osua arkaan paikkaan.  Ajatelkaapa millaista viestiä välittää se, että Better Bodies-malliston uusimpiin treenivaatteisiin pukeutunut meikkaajan kautta pyörähtänyt fitnesspimu tai 24/7 hauispumpin omaava 4% rasvojen bodariukkeli laittavat jakoon aloittelevia vähätteleviä tai esimerkiksi ylipainoisille naureskelevia julkaisuja? Puhumattakaan terveys- ja liikunta-alalla työskentelevästä. Ei ole ihmekään, jos sellainen herättää epävarmuutta ja ahdistusta liikunnan aloittamista harkitsevan mielessä.  Ne saattavat korostaa sitä tunnetta, ettei ole liikuntapaikkoihin toivottu tai sopiva henkilö. Ettei ole kohderyhmää. Se saattaa vahvistaa sitä mielikuvaa, minkä jo useat kuntoilulehdet ja mainokset ovat antaneet. Liikkumassa käyvät vain hyväkuntoiset ja hyvännäköiset ihmiset.

Sitä  toden totta toivoisi, että jokainen voisi liikkua ilman suoritus- tai ulkonäköpaineita. Että liikuntapaikat olisivat syrjinnästä ja ulkonäkökeskeisyydestä vapaata aluetta.  Ja jokaisen tulisi omalta osaltaan pitää siitä huolta. Se saattaa tuntua tyhmältä ja kuulostaa hälmöltä, että joku ei kehtaa mennä liikkumaan, koska ei omista hienoja treenivaatteita, ei mahdu mieluisiinsa treenivaatteisiin, pelkää hikoilevansa liikaa, pelkää ettei jaksa, pelkää laitteiden käyttöä, pelkää muiden ihmisten nauravan… Mutta nämä ovat ihan aitoja pelkoja ja kammotuksia ja saavat pelkääjän tuntemaan itsensä tyhmälsi ja naurettavaksi ja ihan syyttä suotta. On kamalaa, jos täytyy aina  harjoitella kotona tai mennä kuntosalille silloin kun kukaan ei näe.  ”Omapahan on ongelmansa” ”Mitään ei saa nykyään sanoa” ”Kaikesta pahoitetaan nykyisin mieli” ovat surkeita argumentteja silloin, kun lytätään muita. Toki se onkin jokaisen oma ongelma, jos on ongelmia. Mutta jokaisella meistä on varmasti jotain ongelmia. Eikö juuri siksi ole niin tärkeää ja ihanaa, että me ihmiset olemme empaattisia ja voimme sitä muille osoittaa? On tietenkin ensisijaisen tärkeää, että se, jota tällaiset pelot ja ajatukset vainoavat saa apua ja tukea. On hyvä käsitellä näitä pelkoja ja ajatuksia, pureutua siihen millaisia tunteita ne herättävät. Ja millaiseen käyttäytymiseen ne johtavat. Jos ajatukset ja tunteet ottavat vallan ja niitä uskotaan sokeasti, toiminta vie usein pois päin ihmiselle tärkeistä asioista. Esimerkiksi koko terveyttä edistävä liikkuminen saattaa jäädä, jos kokee itsensä liian kelvottomaksi, rumaksi tai lihavaksi edes lähtemään julkisesti liikkumaan. Tai kun taustalla on jokin vamma tai muutos toimintakyvyssä tai ulkoisessa olemuksessa, joka aiheuttaa jo itsessään epävarmuutta ja häpeää.

Itseäni tämä aihe on kiristänyt hermoa monesti omien asiakkaideni kanssa, Toivoisin, että voisin rehellisesti vastata heidän pelkoihinsa, että ei KUKAAN teitä siellä liikuntapaikassa katso tai arvostele. Se on toiveajattelua. Miten hirveää, että kehitysvammainen joka nauttii treenistä, ei halua enää salille kun siellä naureskellaan nykiville liikkeille. Tai kun keski-ikäinen kroonisesti sairas nainen haluaa integroitua liikuntaryhmään ja joutuu omanikäisten mummottelemaksi ja hänelle lässyttäessä kuin vähäjärkiselle. Kun MS-tautia sairastavalle valitetaan siitä, että puntit kolahtavat  yhteen. Kun selkäleikatulle kommentoidaan kyykkysyvyydestä ja aletaan paasata, ettei ole mitään jos ei takapuoli kosketa maata. Kun toispuolihalvaantunutta tuijotetaan ja supistaan. Onhan näitäkin tapauksia, kun kuntosalilla on salakuvattu muita treenaajia ja sitten naurettu porukalla vaatteille, ylipainolle tai tekniikalle. Sepäs kiva. Jos joku ei selkeästi osaa, pudottelee painoja tai käyttäytyy kömpelösti ja joutuu vaaratilanteeseen, on taustalla varmasti jokin syy. Silloin mennään avuksi, eikä jäädä pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, että oma triplasarja jää kesken.

Liikkuminen kuuluu kaikille. Se ei ole vain terveiden, sporttisten ja trenditietoisten juttu. Jokainen liikkukoot sillä tavalla kuin hyvältä tuntuu. Sillä tavalla kuin pystyy ja kykenee. Että jos jostain haluaa ärsyyntyä, niin ärsyyntyisivät heistä jotka jättävät painot laiskuuttaan tankoihin ja puntit pitkin poikin. Ärsyyntykööt heistä, jotka laittavat julmetusti hajusteita treenille. Ärsyyntykööt heistä, jotka levittävät kassit ja purkkinsa pitkin treenitilaa. Ja heistä jotka tulevat kengät jalassa tatameille ja venyttelytiloihin kielloista huolimatta.. Eivätkä heistä, jotka vasta opettelevat, yrittävät, harjoittelevat. Heistä jotka eivät osaa tai tiedä kaikkea. Ei ainakaan heistä, joilla on jokin vamma, rajoite tai poikkeavuus toimintakyvyssä.

 

Uusia alkuja vai vanhan jatkamista?

Jos Firstbeat-mittarit iskettäisiin jokaisen suomalaisen rintakehään vuoden päättyessä, havaittaisiin analyysissa luultavasti melko kovat stressitasot. Vuoden päättyminen tietää monella kiirettä töissä ja henkilökohtaisessa elämässä. Täytyy hoitaa päätökseen projekteja ja asioita, muistaa käyttää viimeiset Smartumit, tehdä tilinpäätöstä. Ja tietenkin kaikki joulusiivoukset ja kaupassa käymiset ja uuden vuoden suunnittelut siinä rytäkässä ja niistäkin vedetään ylenmäärin stressiä. Viimeistään jouluaaton jälkeen täytyisi olla äynnissä elämän suursiivous, missä tunkkaiset vanhan vuoden tavat ja tavoitteet karistellaan pois kyydistö ja ajatukset päivitetään kirkkaisiin ja valoisiin, kuin verhot keväällä. Tulevan vuoden suunnitelmat on laadittu miellekartoille, isot ja pienemmät tavoitteet  lyöty lukkoon.  Suunnitelmissa ensi vuonna vuonna tehdäön taas kaikki niin paljon isommin ja paremmin. Kehitytään, opitaan ja kasvetaan niin maailman pirusti. Ai että! Energia oikein ryöppyää sisuksista kevättä ajatellessa ja instagram paukutetaan täyteen motivaatiolauseita. ”and one day she discovered that she was fierce, and strong, and full of fire” #lionheart #beastmodeon

Ai mitä, eikö nappaa? Ahdistaako jopa?

Tekisikö mielesi vielä lomailla, nukkua univelkoja pois ja jatkaa jouluhippastelua nallepyjamassa vielä loppiaisenkin yli?

Niin varmasti aika monen muunkin. Eikä siitä tarvitse syyllistyä, vaikka kaikki ympärillä tuntuisivatkin elävän jo uutta, raikasta elämää. Ole sinä vain rauhassa, villasukat jalassa.

Siinä missä joulukuu on ihanaa armollisuuden, yhdessä olon ja nauttimisen aikaa – sellainen kuukausien Nigella Lawson, on tammikuu täysin päinvastainen, kuukausien Gillian McKeith, joka tulee ryskäämään parsapirtelöt kourassa ja laittaa monien elämässä tiukan kurin päälle. Jos vuoden loppuessa oli ahdistusta ja kiirettä kaiken nautiskelun ja rentouden keskellä, saa tammikuuhunkin hyvät stressitasojen nousut, kun oikein alkaa pistää elämää mullin mallin vain siksi, että nyt on taas se uusi avoin päiväkirja edessä. Ja mahdollisuudethan ovat, että siihen voi lähteä kirjoittamaan heti kauniilla käsialalla, glittertarroja liimaten tai sutata sitä ruman värisellä tussilla ja suklaatahroilla, jolloin se on pilalla heti alusta saakka. Uusi alku-ajatus on mielestäni monella tavalla oikein ihana, mutta vuoden vaihtumisesta huolimatta elämä jatkuu. Ne samat kurjuudet ja hyvyydet, jotka siinä käsillä olivat pari päivää sitten. eivät katoa mihinkään, vaikka kalenteri vaihtuu. Ja vaikka joku toinen kokisi vuodenvaihteen puhdistavana uutena alkuna, ei kaikkien tarvitse.  Kyllä, voit olla tyytyväinen elämääsi juuri sellaisena kuin se oli viime vuonnakin. Kyllä, on edelleen lupa olla keskeneräinen ja käydä läpi viime vuoden asioita. Ei, ei ole mikään pakko laatia kasapäin uusia tavoitteita, osallistua yhteenkään treeni- tai herkuttomuushaasteeseen tai luvata olevansa parempi ja aikaansaavampi ja energisempi ihminen.  Jos et koe siihen tarvetta.

Suorittajaksi joutenolijaksi?

Olin ennen aika kova tekemään listoja, tavoitteita ja tiukkoja päätöksiä vuoden vaihtuessa. Kuitenkin huomasin, että ne taustalla vaikuttavat isot tavoitteet  elämässä vievät minua koko ajan eteenpäin ihan ilman dramaattisia vuodenvaihteen päätöksiä ja lupauksia. Aloitinkin itse vuoteni 2019 hölläten.Sen sijaan, että olisin heti tiistaina tykittänyt uuden treeniohjelman mukaista harjoitusta ja ollut tiristelemässö rasvaprosenttia pienemmäksi sellerimehulla, minä siirryin uudelle vuosiluvulle hyvin laiskanpulkeasti. Lempeästi, kuvailisin. Teen uudelle vuodelle siirtymää aina loppiaiseen, koska jouluihmisenä suostun irtaantumaan joulusta vasta kun joulukuusi on menettänyt kaikki neulaset ja joululaulut alkavat ärsyttää. Vasta sitten olen valmis ottamaan kevään haasteet ja kiireet vastaan, omassa tahdissani. Mutta en aiemmin. Ensimmäisen viikon rippeet käytän ensi vuoden valmisteluun, asioiden hoitamiseen ja opiskeluun. Sitten käyn kiinni töihin. Minulla on toki tulevallekin vuodelle toiveita ja tavoitteita, mutta niiden saavuttaminen ei ole päivistä kiinni, eivätkä ne vaadi lupauksia. Ne vastaavat itselleni tärkeitä asioita, jolloin niiden saavuttamiseen ei tarvita kuin tekoja ja tuuria.

Vuoteni 2018 oli pitkästä aikaa tasainen, mutta kiireinen. Hyvä vuosi. Kaikkea tuntui olevan sopivasti. Sain myös hyviä oivalluksia, joista suurin oli varmasti ymmärtää, mitä kaikkea suorittamalla elämää, jää lopulta kokematta ja näkemättä. Tästä kiitos polvileikkaukselle, joka pakotti hiljentämään ja riisui kerralla yltä ammattiin ja harrastuksiin liittyvät natsat. Yhtäkkiä olin pitkällä sairauslomalla, kalenteri määrittelemättömäksi ajaksi tyhjennettynä ja suurin treenitavoitteeni oli saada etureisi jännitettyä. Pitkästä aikaa minulla oli rauha, joskin pakotettu sellainen, miettiä millainen ihminen pohjimmiltani olen. Kun kaikki työhön, opiskeluun ja liikuntaan liittyvä työnnetään syrjään, mitä jää jäljelle ja mistä nautin?

Se oli oikein herättelevää ja avaavaa.. Sain muistutuksen siitä, miten paljon nautin ja miten paljon luovempi olen, kun minulla on vähön tylsää. Kun kaikki kanavat on hiljennetty, kun on vain käsillä oleva hetki ja ajatukset. Kun seuraaville päiville ei ole sovittu mitään. Ei ole aikatauluja tai kiirettä. Sehän olikin aivan täydellistä! Mutta olin unohtanut sen tyystin, keskittyessäni koko ajan tavoittelemaan jotain ja suorittamaan. Se kun käy minulta hyvinkin luonnostaan. Kuitenkin voin myöntää, että nautin joutenolosta ja siitä, että voin asetella mökillä kukkapenkin ympärille kiviä,. tehdä leikekirjaa resepteistä ja pyöritellä lumipalloja lumilyhtyyn. Voi olla touhukas saavuttamatta mitään tai ottamatta stressiä.

Minä olen pitkään kadehtinut paikallaan pysymisen taitoa. Sitä, että voi olla tyytyäinen perusasioihin ja nähdä kaikki olemassaoleva hyvä sen sijaan, että hinkuu koko ajan jotain lisää. Kadehdin sitä, että voi olla utelias ja oppia – kuitenkaan janoamatta uutta tietoa maanisesti. Että voi viettää vapaapäivänsä puuhastellen pieniä mitättömyyksiä, ilman minkäönlaisia paineita siitä, että olisi varmaan pitänyt olla tekemässä jotain kehittävää. Mutta ehkä viime vuonna minä toden totta vähän opin sitä. Että voi olla tyytyväinen vain siinä hetkessä. Että minun elämäni ja minä ylipäätään, eivät ole yhtä kuin työ. Se, että nauttii hetkestä, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei olisi tavoitteita ja päämääriä. En toki ajattelekaan, että lumilyhtyjä kasaamalla saavuttaisin sen, mitä haluan. Mutta ymmärrän sen nyt paremmin, että elämässä tarvitaan myös sellaista, tavoitteetonta, kepeää tekemistä. Kaiken ei tarvitse johtaa johonkin suureelliseen tai muutokseen.

Tavoitteettomuus ei kuitenkaan tuo onnea, sillä juuri tavoitteet tuovat elämään päämääriä. Tavoitteet ovat suunnannäyttäjiä. Pelkkä haaveilu ei riitä, eikä johda konkreettisiin toimiin. Mutta kuten sanottua, kyllä ne lupaukset ja tavoitteet voivat olla myös huonoja. Epärealistiset, liian isot tai jostain muusta, kuin omista arvoista ja toiveista kumpuavat tavoitteet voivat tehdä elämästä melkoisen ikävää. Ja ne tavoitteet, jotka syntyvät jouluähkyn jälkeen tai pakosta, koska nyt on uusi vuosi, eivät yleensä ole erityisen hedelmällisiä. Eivät ainakaan pitkällä aikavälillä.