Hae
Eveliinarau

Liikunta kuuluu kaikille

Ärsyttävät uudet treenaajat ovat taas vallanneet salit. Kokemattomat mummot nytkyttävät laitteissa hitaasti ja epävarmat teinit ovat tien tukkona. Tällainen sanoma tuntuu olevan vuodenvaihteen jälkeen putkahtelevissa meemeissä ja julkaisuissa varsin yleinen. Vai onko  joku välttynyt näkemästä?

Yhtä varmasti, kuin näkyvät kuntokeskusten ja muiden liikuntapaikkojen kävijäpiikit näin tammikuussa, vilahtelevat somessa taas meemit ja ärsyyntyneet päivitykset tungoksesta ja osaamattomista kanssatreenaajista. Selvähän se. On tottakai tympeää, että salin väljyys vaihtuu hulinaan, ryhmäliikuntatunnit ovat täynnä ja uintiradalla suussa on koko ajan toisen varpaat tai kyynärpäät. Mutta eikö vain ole mahtavaa, että ihmiset aloittavat liikkumisen tai lisäävät fyysistä aktiivisuuttaan?

Moni ei ehkä tule edes ajatelleeksi, että nämä meemit saattavat osua arkaan paikkaan.  Ajatelkaapa millaista viestiä välittää se, että Better Bodies-malliston uusimpiin treenivaatteisiin pukeutunut meikkaajan kautta pyörähtänyt fitnesspimu tai 24/7 hauispumpin omaava 4% rasvojen bodariukkeli laittavat jakoon aloittelevia vähätteleviä tai esimerkiksi ylipainoisille naureskelevia julkaisuja? Puhumattakaan terveys- ja liikunta-alalla työskentelevästä. Ei ole ihmekään, jos sellainen herättää epävarmuutta ja ahdistusta liikunnan aloittamista harkitsevan mielessä.  Ne saattavat korostaa sitä tunnetta, ettei ole liikuntapaikkoihin toivottu tai sopiva henkilö. Ettei ole kohderyhmää. Se saattaa vahvistaa sitä mielikuvaa, minkä jo useat kuntoilulehdet ja mainokset ovat antaneet. Liikkumassa käyvät vain hyväkuntoiset ja hyvännäköiset ihmiset.

Sitä  toden totta toivoisi, että jokainen voisi liikkua ilman suoritus- tai ulkonäköpaineita. Että liikuntapaikat olisivat syrjinnästä ja ulkonäkökeskeisyydestä vapaata aluetta.  Ja jokaisen tulisi omalta osaltaan pitää siitä huolta. Se saattaa tuntua tyhmältä ja kuulostaa hälmöltä, että joku ei kehtaa mennä liikkumaan, koska ei omista hienoja treenivaatteita, ei mahdu mieluisiinsa treenivaatteisiin, pelkää hikoilevansa liikaa, pelkää ettei jaksa, pelkää laitteiden käyttöä, pelkää muiden ihmisten nauravan… Mutta nämä ovat ihan aitoja pelkoja ja kammotuksia ja saavat pelkääjän tuntemaan itsensä tyhmälsi ja naurettavaksi ja ihan syyttä suotta. On kamalaa, jos täytyy aina  harjoitella kotona tai mennä kuntosalille silloin kun kukaan ei näe.  ”Omapahan on ongelmansa” ”Mitään ei saa nykyään sanoa” ”Kaikesta pahoitetaan nykyisin mieli” ovat surkeita argumentteja silloin, kun lytätään muita. Toki se onkin jokaisen oma ongelma, jos on ongelmia. Mutta jokaisella meistä on varmasti jotain ongelmia. Eikö juuri siksi ole niin tärkeää ja ihanaa, että me ihmiset olemme empaattisia ja voimme sitä muille osoittaa? On tietenkin ensisijaisen tärkeää, että se, jota tällaiset pelot ja ajatukset vainoavat saa apua ja tukea. On hyvä käsitellä näitä pelkoja ja ajatuksia, pureutua siihen millaisia tunteita ne herättävät. Ja millaiseen käyttäytymiseen ne johtavat. Jos ajatukset ja tunteet ottavat vallan ja niitä uskotaan sokeasti, toiminta vie usein pois päin ihmiselle tärkeistä asioista. Esimerkiksi koko terveyttä edistävä liikkuminen saattaa jäädä, jos kokee itsensä liian kelvottomaksi, rumaksi tai lihavaksi edes lähtemään julkisesti liikkumaan. Tai kun taustalla on jokin vamma tai muutos toimintakyvyssä tai ulkoisessa olemuksessa, joka aiheuttaa jo itsessään epävarmuutta ja häpeää.

Itseäni tämä aihe on kiristänyt hermoa monesti omien asiakkaideni kanssa, Toivoisin, että voisin rehellisesti vastata heidän pelkoihinsa, että ei KUKAAN teitä siellä liikuntapaikassa katso tai arvostele. Se on toiveajattelua. Miten hirveää, että kehitysvammainen joka nauttii treenistä, ei halua enää salille kun siellä naureskellaan nykiville liikkeille. Tai kun keski-ikäinen kroonisesti sairas nainen haluaa integroitua liikuntaryhmään ja joutuu omanikäisten mummottelemaksi ja hänelle lässyttäessä kuin vähäjärkiselle. Kun MS-tautia sairastavalle valitetaan siitä, että puntit kolahtavat  yhteen. Kun selkäleikatulle kommentoidaan kyykkysyvyydestä ja aletaan paasata, ettei ole mitään jos ei takapuoli kosketa maata. Kun toispuolihalvaantunutta tuijotetaan ja supistaan. Onhan näitäkin tapauksia, kun kuntosalilla on salakuvattu muita treenaajia ja sitten naurettu porukalla vaatteille, ylipainolle tai tekniikalle. Sepäs kiva. Jos joku ei selkeästi osaa, pudottelee painoja tai käyttäytyy kömpelösti ja joutuu vaaratilanteeseen, on taustalla varmasti jokin syy. Silloin mennään avuksi, eikä jäädä pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, että oma triplasarja jää kesken.

Liikkuminen kuuluu kaikille. Se ei ole vain terveiden, sporttisten ja trenditietoisten juttu. Jokainen liikkukoot sillä tavalla kuin hyvältä tuntuu. Sillä tavalla kuin pystyy ja kykenee. Että jos jostain haluaa ärsyyntyä, niin ärsyyntyisivät heistä jotka jättävät painot laiskuuttaan tankoihin ja puntit pitkin poikin. Ärsyyntykööt heistä, jotka laittavat julmetusti hajusteita treenille. Ärsyyntykööt heistä, jotka levittävät kassit ja purkkinsa pitkin treenitilaa. Ja heistä jotka tulevat kengät jalassa tatameille ja venyttelytiloihin kielloista huolimatta.. Eivätkä heistä, jotka vasta opettelevat, yrittävät, harjoittelevat. Heistä jotka eivät osaa tai tiedä kaikkea. Ei ainakaan heistä, joilla on jokin vamma, rajoite tai poikkeavuus toimintakyvyssä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *